Logomossa oli oikein positiivisen paljon asiakkaita jatkuvana virtana, tosin se, että ostivatko he sitten tuotteita meiltä, onkin eri juttu... Saanan ja Ollin ständillä kävi oikeutetusti suurin kuhina, siellä pistettiin tyynyä pakettiin ja vähän ripeästi. Coston tupsulakkeja oli sekä myynnissä metrikaupalla että asiakkaiden päässä. Koruja oli niin ihania, etten uskaltanut katsoa kuin nopeasti toisella silmällä. Eli kaikkea kivaa kyllä oli kaupan!
Logomon myyjäisistä jäi vähän ristiriitaiset fiilikset - toisaalta oli suuri kunnia päästä mukaan, sillä tilaisuuteen oli tiukka jurytys ja tuotteemme läpäisivät tyyli- ja laatutasoseulan. Oli myös tärkeää nähdä ja kuulla ihmisten reaktioita ja mielipiteitä. Mutta toisaalta sitten, raha ei liikkunut eikä tavara vaihtanut omistajaa - ja nyt puhun ihan omasta puolestani, en muiden samassa pöydässä olijoiden.
Olin viimeiset kolme viikkoa uhrannut suurinpiirtein kaiken vapaa-ajan myyjäisvalmisteluihin, nukkunut lyhyitä yöunia ja hoiperrellut jaksamisen rajamailla, tietysti omiin tuotteisiini uskoen ja Logomon asiakaskohderyhmään luottaen. Se, että käteen jäi lähestulkoon pelkkää miinusta oli masentavaa. Että olisi sitä voinut vähemmälläkin efortilla ja panoksella osallistua...
Samaan syssyyn tuli luettua Taito-lehden uusimmasta numerosta kolumni käsityöläisten köyhyysrajalla elämisestä ja yhteiskunnasta syrjäytymisestä (Kolumni: Syrjäytynyt vai syrjäytetty? Yrittäjä Anna-Karoliina Tetri). Kaverit ei enää pyydä rientoihin mukaan, kun "ai niin, eihän sulla ole rahaa". Messupaikat ja materiaalit pitää aina maksaa ennakkoon, ennen kuin on mitään hajua tienesteistä. Työtunteja kuluu, ja kuluu, ilman että se palkkana näkyisi. Ja verottaja muistaa joka välissä. Hyvä artikkeli ja täyttä asiaa, mutta ei vaan kamalasti piristänyt päivää...
Miksikään käsityöläiseksi en kyllä koskaan ole ajatellut ryhtyvänikään ja ajatus siitä, että olisi jonkun putiikin ja tuotevaraston kanssa naimisissa, ei kiehdo. Tavallisena palkansaajana sitä on kerinnyt tottua tiettyihin etuihin ja niistä luopuminen kirpaisee. Se mikä minusta lopulta tulee, tämän opiskelurupeaman, aiemman työkokemuksen, toteuttamattomien haaveiden yhteistuloksena, on vielä hienoisen usvan - ja joskus kerrassaan hernerokkasumun - peitossa.
Näin miettii tekstiilialan untuvikko ensimmäisen myyjäisviikon jälkilöylyissä. Ainakin omaan pehmennettyyn pellavaiseen laudeliinaan voi painaa pään ja huokaista - ja mitä niille noin 30 tyynylle tekisi? Toki aina sohvatyynyjä tarvitaan, mutta asun kuitenkin kaksiossa, for goodness sake!
Tässä kuvalliset tunnelmat Logomosta, kun pistimme putiikkia pystyyn ja harvinainen pimeän kauden aurinko valaisi tavaroita ja sai meidät siristelemään silmiämme.
Ei kun hymyä pyllyyn ja eteenpäin!
Hyvä postaus ja paljon ajattelemisen aihetta!
VastaaPoistaKiitos! Vähän piti purkaa tuntoja... Ja yrittäjyys, siinä on pähkinää purtavaksi näinä aikoina kun firmat menee nurin, kuten se Artekin poislähtö Turusta.
VastaaPoistaTosi hyvä kirjoitus Virpi, ja ihan täyttä asiaa. Välillä masentaa tulevaisuuden ajatteleminen, välillä sitä oottelee kutkuttavan uteliaasti! Tuotteistasi sanon sen verran, että niissä ei ole vikaa. Ne ovat laadukkaita, kauniita, sekä sopivasti hinnoiteltu. Pitää vaan jaksaa uskoa itseensä, sekä tuotteisiinsa. (Hei, ekat parit myyjäiset vasta takanpäin, joskus ehkä mekin viel jyrätään! :)
VastaaPoista♥