Kaikki loppuu aikanaan, niin tämäkin blogi sisustustekstiilialan opiskelemisesta. Enää ei ole projekteja ja kursseja, joiden lopputuloksia voisi esitellä ja heittää huumoria omasta oppimiskäyrästä. Aika sujahti pään takaa ohi ja nyt sitten - niin, mitä?
Työelämäni kompastuttua rähmälleen hyvinkin tarkasti kolme vuotta sitten, olen pyrkimällä pyrkinyt kohti luovuutta, kohti sisustuksellisia töitä, kohti kokonaisvaltaista elämänkäänneratkaisua. Ensin laastaroin itseäni sisustussuunnittelukurssilla ja sitten päädyin Saloon, vähän niin kuin vahingossa tekstiilipuolelle. Hain kaksi kertaa sisustussuunnittelijaopintoihin, mutta ilmeisesti mokasin yhtä monta kertaa pääsykokeissa, sillä seinä nousi pystyyn molemmilla kerroilla. Sisustustekstiilipuoli tuntui jämiltä, lohtupalkinnolta, jonka otin vastaan kun muutakaan ei horisontissa näkynyt.
Haasteellisuutta kuvioon toi se, että olin ainoa yliopistotaustainen ja kunhan ensin osa opiskelijoista jätti leikin kesken, olin lopulta myös joukon vanhin. En varsinaisesti ollut mikään piirtäjämestari, joten tunsin hetkittäin itseni aivan luuseriksi. Aiemmasta tietotaidosta ei ollutkaan yhtäkkiä mitään apua, vaan jouduin aloittamaan aivan alusta ja katsomaan kuinka 16-vuotiaat peruskoulusta tulijat olivat minua taitavampia. Yritin kompensoida osaamisen puutettani tekemällä kaiken mahdollisimman monimutkaisesti, haastavasti ja vaikeimman kautta, mikä lähinnä ampui minua itseäni jalkaan.
En ollut kaikesta innoissani. Kyseenalaistin vahvasti mm. matonkudontajaksolla koko olemassaoloni ja henkisen kestävyyteni. Miksi mun aina pitää...? Kun ympärilläni oli 95 %:sesti teinejä, taannuin kiukutteluasteelle itsekin. Tekemäni matto herättää edelleen ristiriitaisia tunteita, sillä vaihtoehtoja, materiaaleja, toteutustapoja oli kaikkia liikaa suhteessa omiin taitoihini. Olisin ensin halunnut tietää kaikki vaihtoehdot, jotta olisin voinut valita sen juuri oikean. Tein jotain, en ollut tyytyväinen, tein kohta jotain ihan muuta.
Tietokoneohjelmat (Photoshop, Illustrator) olivat yksi asia, joiden käyttöä kovasti halusin oppia, mutta opetusmenetelmä oli minulle jotenkin vieras. Yksi opettaja, yli 15 oppilasta, opettajan konenäkymä heijastettuna selkäni taakse... Olin kovasti turhautunut, kun olisi pitänyt yhtä aikaa seurata mitä selkäni takana heijastetaan, kuunnella yksityiskohtaisia ohjeita ja toteuttaa yhtä aikaa samat temput omalla koneella. Tuntui kuin aivoni olisivat olleet puupurua, sillä jouduin kerta toisensa jälkeen kysymään samoja asioita uudelleen nopeammilta oppijoilta. Epäilin jo, että olen tullut vanhaksi, enkä yksinkertaisesti pysy enää kehityksessä kärryillä.
Sisustussuunnittelukurssilla tunsin olevani omillani, visuaalisen väri- ja huonekalukollaasin tekeminen ja suunnitelman toteuttaminen kuvitteelliselle asiakkaalle tuntui helpolta ja hauskalta. Eräs opiskelija sanoikin minulle, että "olet väärällä alalla". Tarkoittaen siis, että mitä ihmettä teet tekstiilipuolella kun sisustussuunnittelussa olet parempi. Nii-in...
Kankaiden värjäämisestä innostuin tosissani tietenkin juuri silloin kun olisi pitänyt piirrellä printtejä ja kun se koulun sisäilmaremontin takia oli kaikkein hankalinta toteuttaa. Olisin mielelläni jatkanut eri värikokeilujen parissa, mutta valitettavasti itse värjäysjaksoa ei sitten koskaan tullutkaan. Pöh. Tein myös ensimmäisen asiakastyöni (liukuvärjätyt huivit), joka rehellisesti sanottuna epäonnistui täysin niin taloudellisesti kuin lopputuloksiltaankin. Tämä ei varsinaisesti pönkittänyt itsetuntoani, eikä luonut uskoa pärjäämisestä yrittäjänä.
Pahin virheeni oli toisen lukuvuoden alussa ryhtyä liian haasteelliseen päiväpeittoprojektiin. Suunnitelmani leijui ilmassa, kuvittelin, että kaikki järjestyy, mutta päädyin vääriin materiaaliratkaisuihin, vääriin toteutustapoihin ja olin uuvuttaa itseni täysin. En edelleenkään oikein kestä katsella tekemääni päiväpeittoa, sillä se muistuttaa minua liikaa frustraatioistani projektin parissa. Jos tekee jotain 10 tuntia päivässä viiden viikon ajan, olisi edes suotavaa olla tyytyväinen lopputulokseen. Kompastuin taas liian monimutkaisiin ideoihin, joita olisi pitänyt ehtiä kypsytellä huomattavasti kauemmin ennen aloittamista.
Kuulostaa kovin kriittiseltä? No, parhaita puolia koulutuksessani olivat työharjoittelujaksot sisustuslehdissä sekä itse opinnäytetyöprosessi. Sain vihdoin näyttää mihin pystyn ja kaikki langat pysyivät nätisti käsissä. Tunsin kerrankin, että opin oikeita asioita ja osaan sen mitä tarvitaankin. Ja opinnäytetyötä väkertäessäni juuri niillä tietokoneohjelmistoilla totesin, että a) jotainhan sitä on tullut opittuakin, b) opin parhaiten kun saan itse perehtyä ja keskittyä ongelmanratkaisuun, mutta että ajoittainen täsmäavunpyytäminen ei ole lainkaan pahitteeksi.
Oikeastaan tämän viimeisen blogipostauksen ei pitänyt niinkään keskittyä siihen mitä koulussa opin/olisin halunnut oppia, vaan siihen, mitä lopulta käteen jäi kahden vuoden opintojen jälkeen. Vastaus on: hämmennystä.
Juuri sillä hetkellä, kun aloin saavuttaa tavoitteitani ja tuntea, että olen hyvä ja pärjään, koulu loppui. Olin siis tehnyt printtimallistoni, ok, olin viettänyt ihanan ja hedelmällisen työharjoittelujakson Helsingissä, jes. Sitten koulun ovi kolahti kiinni, sain todistuksen kouraani ja sitten... Niin, sitten ei mitään. Tiesin, että sisustusalan lehdissä ja mediataloissa on tiukka tilanne, joten työllistyminen sinne oli pelkkää päiväunelmaa. Tiesin, että haluaisin tehdä kuosisuunnittelua ja markkinoida osaamistani, mutta yhtäkkiä ei ollut enää ketään neuvomassa. Oikeastaan valmistuin tietämättä haluamastani alasta mitään. Sillä ei, minusta ei tulisi matonkutojaa, kangaskaupan myyjää tai toimintakeskusten ohjaajaa. Yrittäjä? Tiesin vain, että ilman säästöjä, taustarahoitusta ja epävarmuuden sietämistä siihen olisi turha ryhtyä. Oikeastaan kai suurin pelkoni on asunnon menettäminen ja henkilökohtainen konkurssi ja lukemani yrittäjien tarinat eivät juurikaan rohkaisseet. Eräskin entinen yrittäjä sanoi, että jos on taipuvainen murehtimiseen ja huolien hautomiseen, ei yrittäjyys ole oikea valinta. Olenkin varsinainen huolihautomo!
Haluaisin silti jotain omaa. Jotain, jonka varaan ei tarvitse heittäytyä kuin viimeiseen oljenkorteen, josta putoaa hyiseen veteen, jos ote kirpoaa. Mistä saisin neuvoja, jos haluaisin olla... yrittäjähkö? Siis jotenkin siististi sivutoimisesti ennen kuin lyödään leima otsaan, että sinun on pärjättävä täysin omillasi. Kuinka luodaan kontakteja? Kuinka myydään omaa osaamista? Kuinka tehdään nettisivut ja ylläpidetään niitä? Kuinka perustetaan verkkokauppa (ilman että se katsotaan päätoimiseksi toiminnaksi)? Miten - ilman rahoitusta - voidaan tilata materiaaleja tai malleja? Miten avataan myyntikanavia? Miten pyydetään tarjouksia, kun toiminta on vielä suunnitteluasteella? Mistä löydetään asiakkaita?
Miten tehdään omasta suojelusenkelistä bisnesenkeli?
Kiitos lukijoille näistä kahdesta kuluneesta vuodesta sekä tietenkin opinahjolleni Salon seudun ammattiopistolle! Vaikka tämän blogin päivittäminen loppuukin tähän, minut löytää silti blogimaailmasta edelleen, mutta nyt erilaisten juttujen ääreltä:
http://www.myfengshuilife.blogspot.fi/
